Hiljattain olen alkanut lukea enemmänkin erilaisia blogeja ja tajunnut, että nehän (hyvä sellaiset siis) ovat viihdyttävää ja hyödyllistäkin luettavaa. Tästä innostuneena ajattelin siis itsekin ainakin koittaa blogin pitämistä. Nähtäväksi jää jaksaako kukaan muu mun höpötyksiä lukea, mutta jääpähän ainakin itselle "päiväkirja" :).

Mutta siis miten tähän on päädytty. Olin kolme vuotias, kun meille tuli perhoskoira Timi. Tuolloin en vielä, yllättävää, mitään mistään ja vielä vähemmän koirista tajunnut. Mitä vanhemmaksi itse tulin sitä enemmän ymmärsin kuinka valtavan paljon tuo pieni koira oli minulle opettanut. Jälkeenpäin ajateltuna voi kunpa olisin itse tuolloin osannut ja ymmärtänyt koiran koulutuksesta enemmän. Timi olisi oppinut ihan mitä vaan, jos olisin osannut sitä opettaa. Vielä vanhoilla päivilläänkin se oppi uusia temppuja oli varsinainen vilkkusilmä loppuun saakka. Timin suurinta huvitusta oli pitää meitä ihmisiä pilkkanaan ja keksiä erinäisiä konsteja kuinka päästä karkaaman naapurin tyttökoirien (jotka olivat kolme kertaa isompia kuin hän itse) luokse.

Timin poismenon ja suurimman surun helpottamisen jälkeen ajatuksissa ja haaveissa on elänyt uuden koiran hankkiminen. 14 vuotta tuota hetkeä piti odottaa. Parin viime vuoden ajan olen uhkaillut, kiristänyt ja lahjonut ja yrittänyt aivopestä avopuolisoani koiran hankintaan. Puhetta koiran hankinnasta on ollut kyllä jo seurustelumme alkuajoista lähtien, mutta määre on ollut "että sitten joskus". Rodusta ei tarvinnut kättä vääntää, melkoisen selvää oli, että bordercollie se on mikä olla pitää. Sekin oli selvää, että poika pitää olla. Viime kesän loppu puolella koin hetkeni koittaneen ja sain kuin sainkin viimein "luvan" hankkia koiran.

Kasvattajia oli tullut katseltua jo aiemminkin, mutta nyt ryhdyin tarkempaan kartoitukseen kenellä olisi sopivan ajan päästä pentuja tulossa. Suutarilasta löytyi Quicket, jossa pentuja oli suunnitteilla loppu vuodelle 2011. Ei muuta kuin laittamaan kasvattajalla sähköpostilla kyselyä. Kaisa vastasikin nopeasti viestiini ja heti ensimmäisistä sähköposteista tuntui, että ajatus on samalla tajuudella. Itselleni oli, ja on toki edelleen, tärkeää, että kasvattaja on lähellä. Sitten pitikin vain malttaa odottaa, että tuleeko pentuja ja tuleeko poikia. Tulihan niitä, pentuja ja puolet niistä poikia. Sitten taas jännitettiin, että onko siellä meidän perheeseen sopivaa naskalia. Ja olihan siellä :).

Tästä alkakoon Pipkinin tarina.